Ihmiset tietävät jo. Tuoreet tutkimukset paljastavat, että nykyväki on hyvin laajalti tietoinen ympäristötuhoista. Ongelmana on se, että asia on niin ahdistava, etteivät ihmiset löydä keinoja käsitellä sitä.

Ympäristökasvatuksessa on jo hyvin pitkään ymmärretty, että tiedon välittämisen lisäksi tarvitaan tunteiden aktivoimista ja käytännön toimintaa. Uudet tutkimukset niin sanotusta ympäristöahdistuksesta (eco-anxiety) ja kieltotiloista (denial) tähdentävät entisestään tunteiden merkitystä. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnissamme on tarjolla liian vähän keinoja käsitellä ympäristöuhkiin liittyviä vaikeita tunteita.

Omat viimeaikaiset tutkimukseni keskittyvät ympäristökysymysten henkisiin ja hengellisiin ulottuvuuksiin. Ympäristöahdistus herättää syviä tuntoja ja niin sanottuja eksistentiaalisia, olemassaolon tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä. Mistä löytyy elämän mielekkyys, jos maapallon luontoa tuhotaan jatkuvasti näin paljon? Miten teollisuusmaiden ihmiset kykenevät elämään syyllisyyden kanssa, joka nousee ilmastopäästöjen aiheuttamisesta ja köyhille ihmisille koituvista seurauksista?

Ilmiö on niin laaja, että monitieteellinen tarkastelu on välttämätöntä. SIRENE-verkosto on erityisen hyödyllinen tämän kaltaisten teemojen kannalta. Kun monien eri alojen ihmiset pohtivat asioita yhdessä, löytyy uusia ja olennaisia näkökulmia. Viime aikoina olemme esimerkiksi kehitelleet ilmastokasvattaja Anna Lehtosen kanssa näkemyksiä draamallisten metodien käytöstä ympäristöahdistuksen lievittämiseksi.

Kasvatus ja viestintä liittyvät olennaisesti yhteen tämän kaltaisissa teemoissa. Tieteessä tapahtuu -lehden tuoreessa numerossa käsittelen kysymystä: ”Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua?” Moni lukija ei luultavasti sijoita artikkelia ”ympäristökasvatus”-otsakkeen alle, mutta itselleni kyse on laajasti ymmärrettynä juuri siitä. Kyseessä on tutkimus ja toiminta, joka auttaa ympäristökäyttäytymisen kehittämisessä.

Ympäristöahdistuksen ja siihen liittyvien kieltotilojen tutkimus on kansainvälisestikin vasta alkutaipaleella. Yksi tuore esimerkki on monitieteellisen Global Discourse -lehden teemanumero (1/2017), jossa pureudutaan kestävyys-käsitteen (sustainability) ja kieltotilojen suhteeseen. Taustalla on etenkin brittiläisen John Fosterin After Sustainability-teos. Oma artikkelini tarkastelee ympäristökasvatusta siitä näkökulmasta: ”Environmental Education After Sustainability: Hope in the Midst of Tragedy”.

Toivo on keskeisen merkittävä asia ihmisille. Nykyisessä tilanteessa tarvitaan kuitenkin realistista viestintää tragedioiden suuresta määrästä, koska muuten ihmiset eivät pidä puhetta uskottavana. Puolipiilevä ympäristöahdistuneisuus on siis merkki sekä realismin että toivon sanomien tarpeesta

Tämä johtaa entistä suurempaan tasapainoiluun positiivisten ja negatiivisten sisältöjen välillä. Onneksi käytännön kohtaamisissa on aina mahdollisuus kysyä osallistujilta, mitä tunteita ja ajatuksia heillä on. Vuorovaikutuksessa voidaan vähitellen edetä erilaisten tunteiden käsittelyyn ja sitten suuntautua yhdessä toimintaan. Yhtymäkohdat taideperustaisiin metodeihin ovat ilmeiset: ne mahdollistavat riittävän kokonaisvaltaisen kokemisen. Toisaalta tällaiset työskentelyt tulevat lähelle henkisyyttä (spirituality), ja on myös mahdollista tietoisesti kehittää henkisiä sekä hengellisiä metodeja. Jälkimmäisten luontevin käyttöpaikka on erilaisten katsomusyhteisöjen tapahtumissa. Tavoitteena on toivo ja myös ilo traagisen maailman keskellä.

Kirjoittaja Panu Pihkala työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, erityisalanaan ympäristökysymykset. Teksti on alunperin julkaistu Sirene-blogissa.  Panu Pihkala vetää yhdessä Anna Lehtosen kanssa työpajan “Mistä virtaa ilmastotyöhön?”  Power Shift -tapahtumassa.