Ilmastonmuutos on globaali ongelma, joka on syntynyt lokaaleista toimista. Ilmastopolitiikan huippukokouksista viimeksi Pariisissa useat kansalaisjärjestöt vaativat sitovaa globaalia ilmastosopimusta. Ilmastokriisi on tänä päivänä niin kouriintuntuva ilmiö, että asian selättämiseksi globaalit liikkeet, toimenpiteet ja sitoumukset ovat välttämättömiä.

Kasvihuonekaasujen vähentämisessä tärkeimmät toimet tehdään monesti lokaalisti. Hiilivapaa Helsinki kampanja onnistui vuoden 2015 lopussa tavoitteessaan – Helsinki päätti sulkea hiilivoimalansa. Turun kaupunki tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2040 mennessä.

Laajemmassa mittakaavassa avainasemassa ovat valtiot. Kiina on luvannut aloittaa maan sisäisen päästökauppajärjestelmän vuonna 2017 ja uusimpana tavoittelevansa lihankukutuksen puolittamista.

Uusin ilmastopolitiikan uutinen kuultiin 20.7. kun EU-komissio ilmoitti Pariisin ilmastosopimusta toteuttavasta päästövähennysten taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Aiheesta saatiin Suomessa aikaiseksi pienimuotoinen keskikesän kuohahdus, sillä monet vaikuttajat järkyttyivät saamastamme kovasta määräyksestä: vähentää päästökaupan ulkopuolisella sektorilla (liikenne, lämmitys, jätehuolto, maatalous) päästöjä 39 prosentilla vuoteen 2020 mennessä.

Ensimmäisinä jakoa ehtivät arvostelemaan eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Mauri Pekkarinen (kesk) ja talousvaliokunnan puheenjohtaja Kaj Turunen (PS). Ensimmäisen mielestä esitys ei saa johtaa Suomen talouden kustannustason kasvuun. Jälkimmäisen mukaan ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen on epäonnistunut Suomen edunvalvonnassa. Pisimmän korren kritiikin vyöryttämisessä vei Elinkeinoelämän keskusliitto, joka totesi että ”Suomen on käännettävä jokainen kivi saadakseen oikeudenmukaisempaa kohtelua”.

Erityisen kiinnostavan ja ilmastopolitiikan realismia hyvin kuvaavan kommentin esitti komission varapuheenjohtaja Jyrki Kataisen Helsingin Sanomissa. Hän totesi että Suomi ei ole ainoa maa, jota esitys on harmittanut. ”Kun 28 hallitusta on yhtä pettyneitä, suurusluokat ovat kohdallaan”.

Ilmaamme kasvihuonekaasuja vuosisadat iloisesti tuprutelleet EU-maat ovat siis pöyristyneitä saamistaan päätöstavoitteista, joita he itse Pariisin ilmastoneuvotteluissa kannattivat. Itse asiassa ilmastopolitiikan edistysairuena toiminut EU on laatinut Pariisissa diiliä, jossa yhteisestä sovitaan, että ilmasto ei saa lämmetä yli kaksi astetta. Lisäksi tavoitteena on rajoittaa keskimääräinen lämpötilan nousu 1,5 asteeseen.

EU:n sisäinen taakanjako, jota Suomessa on moitittu vaativaksi, ei riitä alkuunkaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi. Mistä siis on kyse? Ilmastopolitiikan ristiriita on ahdistavaa, järjetöntä ja turhauttavaa. Kuinka monta kertaa samasta asiasta pitää vääntää, neuvotella ja päättää?

Kansanedustaja Kaj Turusen kommentissa oli pieni totuuden siemen dilemman ymmärtämiseen: ”epäonnistunut edunvalvonnassa”. Olen itse ajatellut kuvion näin: globaalin ilmastokriisin estäminen on ihmiskunnan edunvalvontatehtävä maapallon elinkelpoisuuden puolesta.

Näin ilmastopolitiikka ei käytännössä kuitenkaan toimi. Aiheen ympärillä häätää valtava joukko etu- ja intressiryhmiä, järjestöjä, ammattilobbareita ja mielipidevaikuttajia. Päästötavoitteet ole valistuneiden ympäristöministerien tai edes hallitusten omissa käsissä, vaikka muodollisesti ovatkin.

Pariisin ilmastokokouksessa eturyhmien lobbauksen tuntee ja näkee. Yhden konkreettisen näkökulman ilmastolobbaukseen osallistuvista antaa kokousta edeltänyt kampanja Kick Big Polluters Out of Climate Policy.

Ilmastoaktivistin kannattaa tuntea valtioiden ilmastopolitiikassa roolia ottavat tahot sillä Ilmastopolitiikan kulloinenkin tulos on vaikuttajaryhmien työn summa. Tätä monimutkaista ja usein aika hämärää valtapeliä ja toimintakenttää tarkastellaan tänä syksynä Power Shift Suomi – tapahtumassa. Kokeilemme neuvotteluja käytännössä roolipelin kautta. Ketkä ilmastopolitiikkaan vaikuttavat, ja mitä kaikkea valtionpäämiehen täytyy ottaa huomioon, jossa ilmastonmuutos on vain yksi, mutta sitäkin useampaan asiaan vaikuttava sektori. Jos minä olisin pääministeri, osoittaisinko nyt EK:lle ovea ja huutaisin vähän solvauksia perään, vai pyrkisinkö hakemaan yhdessä diiliä, jolla saadaan elinkeinoelämä mukaan vähentämään edes jotain kasvihuonepäästöjä?


Niina Ratilainen toimii syksyn Power Shiftin ilmasto-roolipelin järjestäjänä.